2015-06-25

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

Violet Lee joutuu kammottavan verilöylyn silminnäkijäksi keskellä öistä Trafalgar Squarea. Vampyyrit ovat kohdanneet metsästäjänsä ja tehneet heistä selvää. Nyt he vievät Violetin mukaansa maailmaan, jollaisesta hän ei ole osannut edes uneksia.

Kauniit, joutilaat pedot elävät kartanossaan kuin jollain toisella aikakaudella: viini virtaa ja silkki kahisee. Peloissaan Violet yrittää paeta, mutta hänellä on yhtä suuret mahdollisuudet kuin antiloopilla leijonalaumassa. Lopulta hän taipuu jäämään, jotta hauras rauha ihmisten ja vampyyrien välillä säilyisi rikkumattomana.

Abigail Gibbs (s. 1994) alkoi kirjoittaa romaaniaan 14-vuotiaana ja julkaisi sen netissä pala palalta, aivan loppua lukuun ottamatta. 18-vuotiaana hän teki kahdesta kirjasta kuusinumeroisen sopimuksen HarperCollins-kustantamon kanssa. Jatko-osa on jo tekeillä.

En oikein edes tiedä, mistä aloittaisin tämän kirjan kanssa. Olin lukenut etukäteen tästä vaikka kuinka monesta kirjablogista ja kuullut arvosteluja aivan laidasta laitaa. Osa rakastaa ja osa tuomitsee. Rehellisesti sanottuna, odotukseni eivät siis olleet kovinkaan korkealla, kun nappasin kirjan kirjaston hyllystä. Minulla ei edes ollut minkäänlaisia aikeita etsiä kirjaa käsiini, se vain sattui tulemaan vastaan.

Juoni on varsin yksinkertainen: Violet Lee todistaa massamurhan keskellä Lontoota, joutuu vampyyrien kidnappaamaksi, rakastuu sieppaajaansa, jää asumaan kartanoon pelastaakseen maailman ja kaikenlaista ihmissuhdedraamaa tapahtuu. Kirja kärsi omasta mielestäni heikosta editoinnista ja muutamista epäuskottavista kohdista. Myös kerronnan rytmissä on ehdottomasti parantamisen varaa.

Tiesin jo etukäteen, että monet kritisoivat koko jupakan alkua, eli massamurhaa keskellä Lontoota. Violet todistaa, miten kymmenkunta vampyyria tappaa kolmisenkymmentä miestä Trafalgarin aukiolla, joka sattuu olemaan autio. Joo, onhan se vähän epäuskottavaa, että vilkas paikka Lontoon keskustassa voi olla täysin autio. Tämä ei kuitenkaan ollut se kohta, joka minua häiritsi eniten, vaan enemmän ärsytti Violetin reaktio tapahtumiin. Itse olisin juossut sen minkä jaloista lähti, mutta ei, Violetin on pakko jäädä katsomaan.

Kaikkein eniten lukemisen aikana minua kuitenkin tökki kieli. Jostain syystä kielipoliisi-Minna oli ihan täydessä vauhdissa ja kehittelin monessa kohtaa mielessäni lauseita, joilla tarina olisi ollut edes vähän siistimpää luettavaa. Gibbs aloitti kirjan kirjoittamisen 14-vuotiaana ja julkaisi sen ensin verkossa, mikä näkyy tekstissä. Mietin, miksei tarinaa ole editoitu ennen painamista? Vai onko tässä joku trendi taas, ettei verkossa julkastuja tekstejä editoida samalla tavalla kuin käsikirjoituksia (50 Shades of greyssä oli ainakin samaa ongelmaa)?

Tarinan maailma on hieman heikosti rakennettu, sillä pohjustus puuttuu. Gibbs heittää yhdeksän ulottuvuutta lukijan silmille vähän yllättäen, eikä se oikein toimi. Samoin vampyyrien ja ihmisten suhde tuntuu epäaidolta. Maailmanlaajuisen katastrofin maalailu tuntuu jotenkin vaan heikolta, eikä vakuuttanut minua lukijana millään tavalla.

Ja no sitten, Kaspar. Jostain syystä Kaspar muistutti minua Christian Greystä. Ei osaa käyttäytyä ja suuttuu, kun ei saa mitä haluaa. On myös satunnaisesti ilkeä ja kokee mielialanvaihteluita. Ehkä konnotaatio C.G:hin tuli vaan genrestä ja fanfiction taustasta? Tälläkään saralla ei tapahdu mitään yllättävää: Kaspar ja Violet rakastuvat, eivät saa olla yhdessä, kokevat vähän lisää vaikeuksia ja lopulta saavat toisensa. 

14-vuotiaan kirjoittamaksi tarina oli yllättävän hyvä ja ylitti olemattomat odotukseni.Se oli helppolukuinen ja nopeasti ohi. Kakkososa jää kuitenkin varmaan lukematta (Se ei edes käsittele tämän kirjan henkilöitä!). Käsittämättömin asia oli koko kirjan nimi: Illallinen vampyyyrin kanssa. Koko fraasi mainitaan kerran, eikä kukaan edes pääty illalliselle. What?!

Teos: Illallinen vampyyrin kanssa (The Dark Heroine #1)
Kirjailija: Abigail Gibbs
Kustantaja: Otava, 2013
Sivuja:540
Luettavaksi: kirjastosta

2015-05-30

Sarah J. Maas: Throne of Glass

Meet Celaena Sardothien.
Beautiful. Deadly.
Destined for greatness.

In the dark, filthy salt mines of Endovier, an eighteen-year-old girl is serving a life sentence. She is a trained assassin, the best of her kind, but she made a fatal mistake: she got caught.

Young Captain Westfall offers her a deal: her freedom in return for one huge sacrifice. Celaena must represent the prince in a to-the-death tournament—fighting the most gifted thieves and assassins in the land. Live or die, Celaena will be free. Win or lose, she is about to discover her true destiny. But will her assassin’s heart be melted?


Luin Throne of Glassit noin kuukausi sitten ahmimalla ja kaikki kolme putkeen, tietenkin. Tästä bloggauksesta saattaa tulla vähän sekava, koska kirjojen tapahtumat on alkaneet mennä mun päässä jo vähän sekaisin. Yritetään kuitenkin.

Celaena Sardothien on Adarlanin salamurhaaja: hänen nimensä lausutaan kuiskaten ja pelolla. Hänen maineensa on kiirinyt laajalle, eikä monikaan tiedä, että ihminen nimen takana on itseasiassa teini-ikäinen tyttö. Nuoresta iästään huolimatta Celaena on paras kaikista, sillä hänet on kouluttanut kuuluisa varas Arobynn Hamel.

Celaena teki kuitenkin 16-vuotiaana yhden virheen ja jäi kiinni. Tarinan alussa hän suorittaa rangaistustaan Endovierin suolakaivoksessa orjana. Vapaus kuitenkin koittaa, kun Celaenalle tehdään tarjous: jos hän edustaa prinssiä kilpailussa muita varkaita vastaan, hän saa vapautensa tietyin ehdoin. Celaena suostuu tarjoukseen ja hänet kuljetetaan kruununprinssi Dorianin luo kuninkaalliseen linnaan valmistautumaan koitokseen. Linnassa vaanii kuitenkin pimeä voima, joka tappaa muita kilpailijoita yksi kerrallaan. Kaikkien linnassa olevien henki on vaarassa ja heidän kohtalonsa jää nuoren salamurhaajan harteille.

Celaenan hakee kaivoksesta kuninkaan kaartin kapteeni Chaol Westfall. Yllätys yllätys, myös Chaol on nuori ja menestynyt. Chaol kouluttaa kaivoksissa heikentynyttä Celaenaa kohti koitoksia. Heidän välilleen muodostuva ystävyys ja kumppanuus on omassa mielessäni kirjan parasta antia jo alusta lähtien. Siksi olin hetken hieman nyreissäni, kun prinssi Dorian luikerteli itsensä Celaenan suosioon. Kolmiodraamaa siis havaittavissa ja se toisaalta, jos mikä, on viihdyttävää seurattavaa. 

Celaenan ja Dorianin suhde on hellyyttävä, mutta jollain tavalla Dorian ei koskaan oikein yllä Celaenan tasolle. He ymmärtävät toisiaan tavalla, johon taas Chaol ei kykene, ja siksi toimivat mielestäni paljon paremmin yhteen ystävinä kuin rakastavaisina. Chaolin ja Celaenan päätyessä yhteen taas virnuilin kirjalle kuin mikäkin idiootti. He ovat tarkoitettuja toisilleen. (Ajattelin tässä vaiheessa. Tämäkin tulee tulevien osien myötä muuttumaan... Ehkä.)

Pidin jollain tapaa kovasti Celaenan hahmosta. Mietin kirjan alussa, miten 18-vuotiaasta tytöstä tehdään uskottavasti kylmäverinen murhaaja, mutta siinäkin Maas oli onnistunut yllättävän hyvin. Jako arkisen Celaenan ja salamurhaa-Celaenan välillä oli osin jopa hyytävä. Nautin myös siitä, että Celaenalle oli annettu ihan hassujakin piirteitä, kuten hänen innostuksensa shoppailuun ja vaatteisiin.

Kaiken kaikkiaan Throne of Glass oli mielestäni hyvä tarina. Maailma oli hyvin rakennettu, eikä mikään tuntunut keinotekoiselta. Hahmotkin olivat suurimmaksi osaksi aidon ja uskottavan tuntuisia. Tykkäämisestäni voi ehkä kertoa sekin, että luin sarjan kaikki kolme ilmestynyttä osaa kahdessa viikossa. Bloggaukset tulossa siis niistäkin! Sopivasti seikkailua ja ihmissuhdedraamaa fantasian elementeillä höystettynä, bueno. 

Teos: Throne of  Glass
Kirjailija: Sarah J. Maas
Kustantaja: Bloomsbury, 2012
Sivuja: 404
Luettavaksi: e-kirja

2015-05-29

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Kvanttivaras on säkenöivä romaani tulevaisuuden aurinkokunnasta, jossa Marsin kaupungit liikkuvat, muistot ovat jaettavissa ja aika on kirjaimellisesti rahaa. Se on kansainvälinen menestysteos ja tieteiskirjallisuuden tuleva klassikko.

Kvanttivaras osui käteeni kotikylän kirjastossa. Olen käynyt hiplaamassa sitä useaan kertaa kirjakaupassa, mutta olen jotenkin joka kerta epäillyt, että tarina jäisi minulta genrensä vuoksi kesken. Onneksi otin kirjan mukaan kirjastosta, sillä olin täysin väärässä tämän suhteen.
Kvanttivarkaan juonen summaaminen tuntuu omassa päässäni lähes mahdottomalta, mutta yritetään. Lyhykäisyydessään se menee näin: Jean le Flambeur, mestarivaras, on nalkissa dilemmavankilassa, josta pakeneminen on mahdotonta. Hänet kuitenkin pelastaa Mieli-niminen nainen. Vapaudella on hintansa, sillä Jean jää Mielelle palveluksen velkaa. Voidakseen maksaa velkansa Jeanin on kuitenkin otettava selvää kuka hän on ollut edellisessä elämässä. Hänen entisen minänsä rikokset jahtaavat häntä läpi universumin ja saattavat sekä Jeanin että hänen läheisensä vaaraan.

Tarinassa seikkaillaan avaruudessa: Mars on asuttu, ihmisten mielet voidaan herättää kuoleman jälkeen uudelleen henkiin, aika on valuuttaa, oman itsensä voi suojata gevulotilla, ruoka tehdään valmistimella ja pahiksia ammutaan kvanttipisteaseilla. Alussa maailmaan sisään pääseminen tuntui työläältä, mutta mitä enemmän kirjaan syventyi, sitä paremmin kaikki kävi järkeen. Logiikka ja tietynlainen tieteellisyys hallitsivat itseasiassa koko romaania (ylläripylläri, se on scifiä), mutta se ei haitannut ollenkaan. Ennemmin huomasin googlettavani asioita ja yrittäväni ymmärtää joitakin fysiikan teorioita kuin yökkiväni kaikille tieteisviittauksille. Rajaniemen koulutus ja omat intohimot paistavat tekstistä läpi, mutta se vain ja ainoastaan lisää maailman todentuntuisuutta.

Jeanin hahmo oli kaikessa monimutkaisuudessaan viehättävä. Hänen ajatuksistaan ei kertaakaan päässyt perille, mihin vaikuttaa tietysti myös Rajaniemen tapa kertoa. Hän jättää joitakin kohti tarinassa kertomatta ja ohjaa lukijan muualle, minkä aikana varas on ehtinyt tehdä yhtä ja toista. Jean tuntuu olevan pohjimmiltaan hyvä mies, vaikka varas onkin. Huomasin koko tarinan ajan toivovani Mielen ja Jeanin välille jotain sutinaa ja jossain kohtaa siihen jo päästiinkin. Kohtaus oli vaan harmittavasti kuvattu Mielen näkökulmasta, kun olisin halunnut tietäää mitä Jean aiheesta ajattelee. Jäin hämmenyksiin loppujen lopuksi siitä, mihin näiden kahden ystävyys onkaan menossa. 

Loppuratkaisusta sen verran (jos et halua lukea spekulointia, lopeta lukeminen nyt!), että pääpahis tuli lopulta aika puskista. Loogisesti hänetkin oli nivottu mukaan ja motiivitkin oli kohdallaan, mutta mysteereitä jäi tämänkin herran päälle vielä aika monta. Epilogi (tai kuten kirjassa sanottiin, välinäytös) hämmensi soppaa entisestään, joten mun on varmaankin hipsittävä kirjastoon lainaamaan tästä kakkososa.

Teos: Kvanttivaras
Kirjailija: Hannu Rajaniemi
Kustantaja: Gummerus, 2010
Sivuja: 440
Luettavaksi: kirjastosta

2015-03-22

Dante: Jumalainen näytelmä

Danten Jumalainen näytelmä (WSOY, 1963) on niitä teoksia, jotka kaikki tuntevat nimeltä. Runokokoelma on inspiroinut monia kirjailijoita vuosien varrella, onhan se jo noin 700 vuotta vanha. Viimeisimpänä Danten salaisuuksista nykyajan viihdettä on tehnyt muun muassa toimintaseikkailujen mestari Dan Brown. 

Dante kirjoitti Divina Commedian asuessaan Ravennassa Italiassa ja teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1315. Se koostuu kolmesta osasta, Helvetistä, Kiirastulesta ja Paratiisista. Tätä kurssia varten luin teoksesta Helvetistä kertovan osuuden.

Tarinan alussa Dante on eksynyt metsään. Hän tapaa ihailemansa Antiikin aikaisen runoilijan Vergiliuksen, joka on Jumalan tahdosta lähetetty opastamaan Dante läpi tuonpuoleisen. Matka alkaa Helvetistä, paikasta, jossa sielut sovittavat syntejään aina ja ikuisesti.

Helvetti kuvataan tarinassa eräänlaiseksi suppiloksi, jossa kevyemmät synnit ovat lähempänä pintaa ja raskaammat syvemmällä. Lähellä pintaa olevat synnit ovat vain kevyen mielen paheita ja kiusauksia. Pohjalta löytyy vakavampia tekoja, kuten sukurutsaa ja ihmissyöntiä. Aivan alimpana Helvetissä on itse pahuus. Helvetissä kärsivät sielut kärsivät omasta synnistään, eli he joutuvat tekemään koko olemassaolonsa ajan sitä, minkä vuoksi ovat Helvettiin alun perinkin joutuneet: ”Ateriasta julmasta jo suunsa / nyt syypää nosti, pyyhkien sen hiuksiin / pään, jonka niskaa nakerrellut oli.”

Helvetin eri tasoilla sielut kärsivät rangaistuksiaan, ja jokaisella tasolla Dante ja Vergilius kohtaavat tuttuja henkilöitä tai joutuvat Helvetin vartijoiden ahdistelemiksi. Rangaistustaan kärsiviä sieluja vartioivat keskiaikaisen perinteen mukaan lohikäärmeet, pirut, kolmipäiset koirat ja muut kauhuolennot. Mitä syvemmälle Helvettiin Dante Vergiliuksen mukana matkaa, sitä enemmän hänen mielensä järkkyy ja järkensä sumentuu. 

Lähellä Helvetin pohjaa matkalaiset päätyvät ihmismielen pimeimmille alueille. He tapaavat naisen, joka on vietellyt isänsä ja isän, joka on syönyt lapsensa. Heitä vastaan tulee myös järvi, jonka jäähän ovat jäätyneet kiinni petturit ja kavaltajat. Kyseisellä tasolla myös Dante itse käyttäytyy julmasti ja toivoo siellä oleville lisää tuskaa. Aivan Helvetin pohjalta löytyy Lucifer. Se on epätoivoon jäätynyt olento, jolla on kolme päätä. Sen kyyneleet vuotavat jatkuvasti valtoimenaan ja luovat uutta jäätä.

Helvetti oli lukukokemuksena runoihin tottumattomalle varsin virkistävä. Oli mukavaa huomata, että runo soljui helposti eteenpäin, vaikka väliin osui hankaliakin paikkoja. Välissä joutui lukemaan säkeitä uudelleen, jotta ymmärsi mikä kulloistenkin sielujen synti oli ollut. Tunnettuja henkilöitä vilisi siellä täällä joko viittauksina tai aivan omina itseinään Helvetissä kärsimässä teoistaan.

Yllätyin itse siitä, miten lauluista muodostui selkeästi kunnollinen tarina ja jokaisessa laulussa oli kussakin oma teemansa (tai tarkemmin ottaen syntinsä). Sekä Danten että Vergiliuksen hahmot muodostuivat omassa mielessäni aina sitä selkeämmiksi, mitä pidemmälle tarinassa edettiin. Helvetti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Teos: Jumalainen näytelmä
Kirjailija: Dante Alighieri
Kustantaja: WSOY, 1963
Sivuja: 292
Luettavaksi: yliopiston kirjastosta

2015-02-09

Sylvia Day: Scandalous Liaisons

Oh, those naughty rakes. With their wicked winks, sensual smiles, and bad boy habits, you just can’t take them out in polite society. But who wants to go out when you can stay in…?
 photo scandalousliaisons_zps05f6929b.jpg
Scandalous Liaisons on novellikokoelma, josta löytyy kolme jollain tapaa toisiinsa löyhästi liittyvää tarinaa. 1800-luvun Englantiin sijoittuvissa tarinoissa seikkailevat pääosissa kauniit, nuoret ja rohkeat yläluokkaan kuuluvat naiset ja heidän rakastajansa. Tarinat ovat taattua Sylvia Dayn laatua ja niissä olisi ehdottomasti potentiaalia pidempiinkin kertomuksiin.

He scrubbed a hand over his face and turned away, striding to the nearest open window for a deep breath of salt-tinged air. Staring out at the water, he espied the debris from her ship bobbing in the waves. “Where is your husband, Lady Merrick?” he asked, keeping his back to her.

Stolen Pleasures on perinteinen merirosvotarina. Sebastian Blake on paennut kreivin velvollisuuksiaan Englannista ja niittänyt mainetta pahamaineisena merirosvona Phoenixinä. Yhdellä ryöstöretkellään hän hyökkää laivaan, jota komentaa nuori nainen, Olivia. Olivia on purjehtimassa Amerikasta takaisin Englantiin mennäkseen naimisiin. Käy ilmi, että Olivia on naitettu poissaolevalle kreivi Sebastian Blakelle tämän tietämättä. He palaavat yhdessä Englantiin ja kohtaavat niin Sebastianin menneisyyden kuin Englannin yläluokan paheksunnankin.

Novelli etenee nopeasti ja tunteet Olivian ja Sebastianin välillä heräävät omasta mielestäni jopa hieman liian nopeasti. Heidän suhteensa ei kehity hitaasti, vaan rakkaus tai alussa ainakin vetovoima on salamannopeaa. Kohtaus, jossa Sebastian työskentelee laivalla myrskyssä ja Olivia huolehtii hänen puolestaan, on myös mielesätni hieman irrallinen muuhun tarinaan verrattuna.

Yleisestiottaen pidin tarinasta, koska luin sen välipalana tenttikirjojen välissä. Sopivan aivotonta tunnehömppää, joka ei vaadi sen suurempaa pureskelua.

“What the devil are you doing in my club?”Julienne looked across the massive mahogany desk into blue eyes the color of which she’d never seen before. Somewhere between deep blue and purple, they were fringed with thick black lashes that were shamefully wasted on a man. “I need to find my brother, ” she said, lifting her chin in defiance.

Lucien's Gamble kertoo pahamaineisesta kreivin äpärästä Lucien Remingtonista ja ylhäisneito Julienne la Coeurista. Juliennen veli Hugh on mittavissa veloissa kyseiselle Lucien Remingtonille ja Julienne pelastaa veljensä pulasta useimmilla kerroilla. Etsiessään veljeään herrasmiesten klubilta Julienne kuitenkin jää kiinni pukeutuneena mieheksi ja hänet toimitetaan omistajan, Remingtonin, toimistoon. Kuten ensimmäisessäkin tarinassa, ihastuminen ja rakastuminen tapahtuvat nopeasti, mutta jollakin tapaa uskottavammin. Henkilökohtaisesti Lucien Remington kiehtoi minua enemmän kuin ensimmäisen tarinan Sebastian.

Lucienin ja Juliennen rakkaus on kuitenkin yllätys, yllätys, kiellettyä, koska Juliennen pitäisi ehdottomasti naida ylöspäin säädyissä ja mieluiten joku sellainen, joka maksaisi Hugh'n velat ja pitäisi huolta tästä. Lisäksi Lucien on (rikas) äpärä, joten hänen naimisensa aiheuttaisi katastrofin.

Tarinassa tapahtuu vähemmän kuin ensimmäisessä kertomuksessa, mutta se tekee kaikesta jopa hieman uskottavampaa. Juliennen taistelu sen välillä, mikä olisi oikein ja mitä hä haluaisi tehdä, on kiehtovaa luettavaa ja kohtaus, jossa Lucienin äiti kertoo tälle, että hänen poikansa rakastaa Juliennen, on suorastaan ihana! Lucien's Gamble oli kolmesta tarinasta ehdottomasti paras.

Hugh stilled, his mind rapidly disseminating the information he’d gathered so far. His Grace lay in the cemetery, which left Her Grace widowed. There weren’t many duchesses, hardly any that were widowed, and only one of whom he was aware who would claim ownership to a sorry place such as this—“’Her Mad Grace’?” Of all the damnable luck!"

Viimeinen tarina kertoo edellisessä tavatun Juliennen veljestä Hugh'sta ja siitä, kuinka tämä muutamia vuosia Juliennen ja Remingtonin avioliiton jälkeen löytää itselleen rakkauden. Hugh'n tarinaan kietoutuu mukavasti mysteeriä ja hellyyttäviä henkilöhahmoja, jotka ovat ehdottomasti koko tarinan suola. 

Hugh on menossa tapaamaan sisartaan ja tämän aviomiestä, kun hänen vaununsa hajoavat matkalla ja hänen hevosensa loukkaantuu. Hugh joutuu pyytämän apua läheisestä kartanosta, joka on ränsistynyt ja jossa huhutaan asuvan hullu herttuatar. Herttuatar ei loppujen lopuksikaan ole hullu, eikä vanha, kuten Hugh aluksi epäilee ja lopulta se rakkauskin syttyy. Her Mad Gracessa on myös herkullisia ihmissuhdekuvioita muutenkin kuin päähekilöiden välillä, mikä parantaa lukukokemusta huomattavasti.

Kokonaisuudessaan Scandalous Liaisons oli hyvä lukukokemus. Yhden novellin ehti lukea yhdessä illassa jos aikaa oli, eikä juonikuvioita tarvinut hirveästi miettiä päässään. Tähän kategoriaan kuuluvat kirjat ovat lähes poikkeuksetta parempia alkuperäisellä kielellä engalnniksi, joten suosittelisin välttämään suomennosta (jos sitä edes on?) ja hankkimaan aidon ja oikean kirjan. Jokainen romantiikannälkäinen saa tästä kokoelmasta luultavasti haluamansa!

Teos: Scandalous Liaisons (aiemmin julkaistu nimellä Bad Boys Ahoy!)
Kirjailija: Sylvia Day
Kustantaja: Penguin Books, 2006
Sivuja: 332
Luettavaksi: oma kirja